Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin uusimisen kanssa kannattaa pitää pää kylmänä

Kotien pakkoremontit ja Suomelle koituvat hurjat kustannukset ovat nousseet viime aikoina otsikoihin valmisteilla olevasta energiatehokkuusdirektiivistä (EPBD). Kohujutut ovat kuitenkin ennenaikaisia ja todennäköisesti lietsovat turhaa huolta, sillä direktiivi hakee vielä lopullista muotoaan.

Euroopan parlamentti hyväksyi Euroopan parlamentin teollisuus-, tutkimus- ja energiavaliokunnan ITREn tekemän ehdotuksen EPBD:n päivityksestä viime viikolla. Työ jatkuu nyt kolmikantaneuvotteluissa eli trilogissa komission, neuvoston ja parlamentin kesken kompromissin aikaansaamiseksi. Pääsiäisen jälkeen alkavat neuvottelut saataneen päätökseen kesällä tai alkusyksyyn mennessä, jolloin tiedämme tulevat vaatimukset. Jäsenvaltioiden täytyy sen jälkeen viedä nämä vaatimukset kansalliseen lainsäädäntöön, jotka astuisivat voimaan noin vuoden 2026 alussa.

Säästämällä rakennuksissa energiaa voimme parantaa paitsi maailmaa myös viihtyisyyttä

Päästöjen vähentämisessä rakennusten energiatehokkuuden lisääminen on nenän edessä roikkuva hedelmä, joka kannattaa poimia ensimmäiseksi. Oikein tehtynä saamme samalla tiloja, joissa on entistä miellyttävämpi olla.

Energiansäästö ja energiaomavaraisuus ovat nousseet hyveiksi energian rajujen hintaheilahteluiden ja saatavuusongelmien sekä ilmastonmuutoksen etenemisen myötä.
Sen sijaan yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole riittävästi tunnistettu rakennetun ympäristön merkitystä energiansäästötalkoissa.

Laskurista apuja päästöjen vähentämiseen

Hiilijalanjälkeen ja ympäristöasioihin liittyvältä kirjoittelulta, keskustelulta ja uutisoinnilta ei ole mitenkään voinut välttyä viime vuosien aikana. Erityisiä ennustajan lahjoja ei tarvita oivaltaakseen, että asia tulee pysymään otsikoissa myös tulevaisuudessa, yhä enenevässä määrin. Ja miksipä ei pysyisi – aihe on kiinnostava ja asiaan halutaan hanakasti tarttua, mutta millä keinoilla? Konkretiaa on vielä varsin vähän. Mielipiteiden, uutisten ja näkökulmien viidakossa monelle voi olla vaikeaa kiinnittää huomiota olennaiseen, eli siihen, mitkä olisivat niitä ”matalalla roikkuvia hedelmiä”.

Ohjaako vähähiilisyyden tavoite rakentamista viisaasti?

Rakentamismääräyksiin on tulossa kokonaan uutena toiminnallisena vaatimuksena vähähiilisyys ja sen ohjauskeinoksi niin sanottu hiilikatto. Hiilikatolla tarkoitetaan laskennallista enimmäishiilipäästöä (kg- CO2e/m2,a), jota rakennus ei saa elinkaarensa aikana ylittää.

Konseptitasolla vaatimus rakennuksen vähähiilisyydestä kuulostaa yksinkertaisen toimivalta tavoitteelta, mutta on silti paikallaan pohtia, ohjaako se rakentamista viisaasti.

Betoniala kääri hiilihihansa ja ryhtyi toimiin

Betonirakentamista on leimannut viime vuosina voimakas keskustelu, missä betonin ja erityisesti sen pääraaka-aineen sementin tuottama CO2-päästö on tuomittu yhdeksi merkittäväksi ilmastonmuutoksen aiheuttajaksi. Kritiikissä on perää, mutta osa siitä osuu ohi maalinsa.

Betonirakentamisen globaalisti korkea kasvihuonekaasupäästötaso, arviolta 5–7 prosenttia maailman CO2-päästöistä, johtuu Kiinan äärettömän kovasta rakentamisen tahdista. Yli puolet maailman betonista tuotetaan Kiinassa sen omaa kotimaista käyttöä varten. Uskomaton faktatieto on, että Kiina tuotti 2010-luvulla kolmessa vuodessa enemmän betonia kuin suurvalta USA koko 1900-luvulla (1). Tälle halulle kehittyä ja rakentaa Kiinaa meidän on vaikeaa tehdä mitään.

Ilmastopäästöjen leikkaamisen kunnianhimoa olisi varaa kasvattaa reilusti

Rakennettu ympäristömme on merkittävä ilmastopäästöjen lähde. Rakennusteollisuuden vähähiilisyystiekartan mukaan rakennetun ympäristön päästöt ovat vuositasolla noin 17 Mt-CO₂ eli lähes kolmannes Suomen ilmastopäästöistä.

Yksi usein esille nouseva osakokonaisuus on rakennusmateriaalien valmistuspäästöt. Tiekartan mukaan niiden yhteismäärä on noin 2 Mt-CO₂ vuodessa, eli nelisen prosenttia kokonaispäästöistämme.

Puu on kelpo rakennusmateriaali, mutta se ei ratkaise rakentamisen päästöjä

Julkisessa keskustelussa on jälleen viime aikoina julistettu puun olevan ylivoimainen vaihtoehto rakentamisen vähähiilisyyttä edistettäessä. Myös ympäristöministeriö on nostanut puurakentamisen yhdeksi ilmastotavoitteiden ratkaisevaksi tekijäksi.

Ministeriön tavoitteet ovat pysäyttäviä: esimerkiksi asuinkerrostaloissa ministeriö kaavailee puurakentamisen markkinaosuuden yli 15-kertaistamista nykytilanteesta vain viidessä vuodessa. Perusteluksi se nimeää betonia pienemmät päästöt. Näkemyksessä on kuitenkin huomattava mittakaavaharha.

Suhteellisuudentajua rakennetun ympäristön päästökeskusteluun

Kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist kirjoitti YLE-kolumnissaan 21.9. mainiosti suhteellisuudentajusta ja sen puutteesta. Hänen mukaansa suhteellisuudentaju on inhimillisen ymmärryksen kuninkuuslaji, jonka harjoittaminen on vaativaa, kun pitää pystyä pallottelemaan samanaikaisesti kahta erillistä asiaa. Jos taas katsoo kuten kyklooppi, näkökenttään mahtuu vain yksi asia.

Ilmastomuutos on koko ihmiskuntaa uhkaava asia ja siihen on suhtauduttava asian vaatimalla vakavuudella. Suomen tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, ja rakennetulla ympäristöllä on päästöjen vähentämisessä merkittävä rooli. Rakennusteollisuus RT ja kiinteistön omistajien RAKLI ovatkin laatineet omia tiekarttojaan. Päästöjen vähentämiskeskustelu on saanut viime aikoina kyklooppimaisia piirteitä, kun eri yhteyksissä on ryhdytty tarjoamaan puurakentamista kaiken kattavaksi ratkaisuksi. Puu onkin erinomainen rakennusmateriaali, mutta ongelman luonne vaatii asian tarkastelua useammasta näkökulmasta yhtä aikaa.