Tervetuloa Neuvosto-Suomeen

Merja VuoripuroViime perjantaina vetäisin iltapäiväteen väärään kurkkuun lukiessani YLE:n verkkouutisista Vantaan apulaiskaupunginjohtajan Hannu Penttilän haastattelua. Juttu oli otsikoitu ”Kimppa-asumisesta ratkaisu pääkaupunkiseudun asuntopulaan?”. Kimppa-asumisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siinä väläytettiin kolhoosia radikaalimpaakin vaihtoehtoa asuntotilanteeseen, jota pakolaisten maahantulo entisestään kiristää.

Toimittaja kirjoitti: ”Siihen, pitäisikö rakennusliikkeet pakottaa antamaan asuntojaan nykyistä edullisemmin käyttöön, Penttilä ei suoraan halua ottaa kantaa vaan siirtää pallon hallitukselle.”

Penttilän välttelevää vastausta enemmän minua ihmetyttää toimittajan kysymys. Niin kauan kuin pääministerimme nimi on Sipilä eikä Stalin, minun on vaikea uskoa että hallitus tai kukaan muukaan vakavasti harkitsisi yksityisen omaisuuden sosialisointia ratkaisuksi yhtään mihinkään.

Vai pitäisikö saman tien määrätä terveyspalveluyritykset antamaan palveluitaan halvemmalla, kun julkinen sektori ei kykene huolehtimaan kaikista kansalaista kunnialla? Tai viedään ruokakauppojen halpuuttaminen pidemmälle ja pakotetaan ne antamaan ruokaa ilmaiseksi sosiaaliturvan varassa sinnitteleville. Ovathan terveydenhoito ja ravinto yhtä lailla ihmisen perustarpeita niin kuin asuminenkin.

Nämä ovat vakavia ja monitahoisia kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Piittaamattomuus markkinatalouden perusperiaatteista tai yritystoiminnan näkeminen mörkönä ei ainakaan auta asiaa. Yrityksistä se raha kansantalouden pyörittämiseen kuitenkin on peräisin.

Otetaanpa esimerkiksi kerrostaloasuntoneliön hinta, josta yhteiskunta saa isoimman siivun: peräti 40–45 prosenttia muodostuu veroista ja veronluonteisista maksuista. Rakentaminen tuottaa myös työpaikkoja. Rakentamiseen ja rakennetun ympäristön ylläpitoon osallistuu joka viides Suomen työllisistä.

Uuden asunnon hinnasta se kuuluisa grynderin kate on keskimäärin viitisen prosenttia. Toki yksittäisten hankkeiden kate voi olla selvästi suurempikin, mutta se tasaa heikommin kannattavaa toimintaa. Talonrakennusteollisuuden jäsenyritysten keskimääräinen tulos ennen satunnaisia eriä ja veroja jäi viime vuonna 3,1 prosenttiin, kun se parhaimmillaankin on ollut 7 prosentin tuntumassa.

Rakennuttajina toimivat yksityiset yritykset sitovat rakennushankkeeseen huomattavan pääoman ja ottavat samalla merkittävän taloudellisen riskin. Tavoitteena on luonnollisesti saada sijoitetuille rahoille tuottoa, mutta hanke voi kääntyä myös tappiolliseksi.

MALka kuntapäättäjien silmissä

Yksi asuntorakentamista koskeva pinttynyt käsitys on suurten rakennusliikkeiden hallitseva asema markkinoilla ja haluttomuus tehdä kohtuuhintaista tuotantoa. Tämä on toistunut usein etenkin Helsingin punavihreiden kunnallispoliitikkojen puheissa.

Viimeksi keskustalaista väriä tunnustava Alpi Ripatti kirjoitti mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat 18.10. ”Asunto on ihmisarvoisen elämän perusta”), että nykyinen asuntopolitiikka antaa rakennusliikkeille ylivallan. Ripatin mukaan rakennusliikkeet syyttävät kuntia kaavoituksen puutteesta eivätkä ahneuksissaan halua rakentaa edullisia vuokra-asuntoja vaan ovat kiinnostuneita vain kovan rahan asuntotuotannosta.

Todellisuudessa rakennusliikkeet ovat vuokra-asuntojen rakentamisessa vain rakentajan roolissa. Ne eivät siis lainkaan rakennuta tai omista vuokra-asuntoja. Rakennuttajina eli tilaajina toimivat yhtiöt, jotka harjoittavat joko yleishyödyllistä tai markkinaehtoista vuokraustoimintaa. Edullisten vuokra-asuntojen rakentaminen ei siten ole kiinni rakennusyhtiöistä.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että pula tonteista on keskeinen asuntotuotantoa rajoittava ja asumisen hintaa nostava tekijä etenkin Helsingin seudulla. Esimerkiksi Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksessä ”Asuntotuotannon kilpailun esteet pääkaupunkiseudulla” (2013) kiteytettiin, että ”asuntotuotannon verrattain alhainen taso kulminoituu ensisijaisesti niukkaan asuntorakentamiseen osoitetun ja rakentamiskelpoisen maan tarjontaan”.

Sopivien tonttien puute näkyy käytännössä siten, että tälläkin hetkellä monilla yleishyödyllisillä toimijoilla – myös valtion ja Helsingin kaupungin omilla – olisi sekä velvollisuus että valmius tuottaa lisää vuokra-asuntoja, kunhan vain olisi niitä tontteja nopeasti saatavilla.

Helsingin kaupungin virkamiehet torjuvat usein väitteen tonttien riittämättömyydestä. Paperilla tonttivarantoa voi toki ollakin, mutta se ei paljon asunnotonta lämmitä, jos tontti on rakennettavissa viiden vuoden päästä tai se on maapohjaltaan tai muilta olosuhteiltaan sellainen, ettei sille voi rakentaa tiukkojen ARA-ehtojen kustannuspuitteissa.

Tonteista pitäisi olla jopa ylitarjontaa, jotta tilaa olisi mahdollisimman monelle ja monenlaiselle rakennuttajalle. Tämä olisi omiaan pitämään myös asuntojen hinnat ja vuokrat kurissa. Kaupunkien kaavoittamisintoa rajoittaa se, että voimakas väestönkasvu vaatii investointeja ja tulee niille kalliiksi. Se taas saa kunnat suuntaamaan tontteja etenkin sellaisiin hankkeisiin, jotka houkuttelevat muuttajiksi niin sanottuja hyviä veronmaksajia eikä niitä vähävaraisempia.

Suunnitelmataloudellekin on paikkansa

Valtio on aloittamassa Helsingin seudun ja muiden kasvukeskusten kuntien kanssa neuvottelut maankäyttöä, asumista ja liikennettä koskevista MAL-aiesopimuksista vuosiksi 2016–2019. Valtion tavoitteena on lisätä merkittävästi asuntotuotantoa erityisesti Helsingin seudulla ja sitouttaa kuntia kasvattamaan tonttitarjontaansa tarvetta vastaavaksi. Tämänlaista suunnitelmataloutta tarvitaan nyky-Suomessakin. Mutta koska kyseessä on todellakin neuvottelut eikä valtiolla ole valtuuksia saneluun, toivottavasti sillä on tuoda pöytään kuntien kaipaamia porkkanoita. Nyt valtio on ennemminkin vetänyt mattoa pöydän alta alkamalla yksipuoleisesti livetä aiemmista sopimuksista, etunenässä Pisara-radan toteuttamisesta.

Kasvukeskukset tarvitsevat hallitun kasvunsa tueksi joukkoliikenneinvestointeja. Niiden rahoituksessa kannattaa hyödyntää julkisen sektorin lisäksi yksityistä panostusta. Liikennehankkeiden kytkeminen kaavoitustavoitteisiin saa liikkeelle runsain mitoin asuntorakentamista, mikä tuo sekä valtiolle että kunnille infrainvestoinnit monin kerroin verotuloina takaisin.

Yksimielisyys vallitsee siitä, että lisää asuntoja tarvitaan nyt kipeästi. Ja jotta voi saada katon pään päälle, tarvitaan ensin tontti talon alle.


Merja Vuoripuro
Johtaja, viestintä, yhteiskuntasuhteet ja suhdanteet

Rakennusteollisuus RT ry

One thought on “Tervetuloa Neuvosto-Suomeen

  1. Jos Helsingistä puhutaan, niin eikös Sipoon suunnalla ole ihan valtavasti tilaa rakentamiselle? Sitten vaan nopeasti ratakiskoa ja luotijunaa kulkemaan maan pinnalla, jotta saa suuria väkijoukkoja kuljetettua töihin ja takaisin (sitten kun niitä töitä taas on tarjolla) saasteettomasti pikavauhtia. Itseäni harmittaa ja ihmetyttää, miksi valmiiksi rakennetuissa lähiöissä on valtava vimma tuhota niiden virkistysalueet kaatamalla metsät, räjäyttämällä kauniit kalliot ja rakentamalla aivan vieriviereen rivareita (näin esim. Myllypurossa), joiden asukkaat töllistelevät ikkunoista ja parvekkeilta toisiaan muutaman metrin etäisyydellä ilman mitään yksityisyyttä. Ihmiset tarvitsevat hyvinvointiinsa myös näkösuojaa, puita ja polkuja ja raitista ilmaa. Vaikka trendinä on, että väki tunkee tänne pääkaupunkiseudulle, miksi kaikki yritetään ahtaa kuin sillit suolaan. Vähän pidemmällekin voi asuntoalueita perustaa, kun sitä varten on maata hankittu. Mutta ehkä minä en ymmärrä näistä asioista riittävästi tietääkseni, ettei tuo jostain syystä ole mahdollista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s